Pikkueskarilainen ja mies joka puhuu ja pussaa!

Tänä syksynä oltiinkin isojen asioiden äärellä. Kahlottiin läpi lähes koko tunneskaala. Meillä nimittäin aloitti elokuussa taas yksi pieni ihmisenalku koulutiensä. Hetkessä tuo pellavapäinen äidin pieni poika olikin reipas eskarilainen. Eikä mikä tahansa eskarilainen - vaan luontoeskarilainen! Voin kertoa että tunteet heitteli laidasta laitaan, niin meillä äitinä ja isänä, kuin itse eskarillakin.



Jimi on ollut siitä onnekas.. tai onneton, riippuu kuka katsoo, että on saanut olla kokoajan kotona. Meidän työ-, opiskelu- ja lomakuviot on saatu järjestymään aina niin, että päiväkotia ei vain yksinkertaisesti ole tarvittu. Osittain varmasti siitäkin johtuen tunteet olivat hyvin pinnassa. Ollaan oltu niin tiiviisti yhdessä koko tämä kuusi vuotta. Vaikka Jimi on melko sosiaalinen tapaus ja pikku ujosteluista huolimatta löytää kavereita jopa kauppareissulta, niin silti jännitin ensimmäisinä päivinä pikkuisen puolesta. Toisaalta tiesin, että Jimi kyllä pärjää ja isosisko on tukena taksimatkoilla - eli ei mitään hätää. Äidin huoli kuitenkin on.. noh, loputon.

Isosisko pitää huolen.

Viime vuonna yritettiin jo vähän ennakoida alkavaa eskaria ja aloitettiinkin Jimpulle ensimmäinen ihan ikioma harrastus. Ensimmäisellä kertaa ei suostunut edes jäämään paikalle ilman isiä ja käynti jäikin hyvin lyhyeksi. Kuitenkin muutaman isosiskon tuella käydyn tutustumiskerran jälkeen, harrastukseen jäikin jo häkellyttävän itsenäinen ja reipas taidekerholainen. Sitten alkoikin seinät täyttyä taideteoksista.

Taidekerhon tuotoksia, Olaf lumiukko.

Vaikka taidekerhossa pääsi jo kerta viikkoon harjoittelemaan sosiaalista kanssakäymistä ja ryhmäytymistä niin silti vähän mietitytti miten kotikasvatuksessa kehittynyt lapsi pärjää eskariryhmissä. Onko tarpeeksi sosiaalinen, osaako muodostaa ystävyyssuhteita, malttaako odottaa omaa vuoroa, osaako jakaa toisten lasten kesken ja kaikkea tätä mitä päiväkodissa ehkä enemmän olisi päässyt harjoittelemaan. Hyvin Jimi kuitenkin on pärjännyt ja mitään maata mullistavaa palautettakaan ei ole saatu, joten eiköhän näitä taitoja opi vielä eskarissakin.

Jimi hoitaa meidän Ronya koiraa.

Kun sain kuulla mahdollisuudesta luontoeskariin olin heti siltä istumalta sitä mieltä, että tämä on Jimin juttu. Jimi on aina ollut sitä tyyppiä, että voisi hengata ulkona aamusta iltaan. Ensiaskeleitakin opeteltiin mättäillä ja metsässä, kun juuri siihen aikaan rakennettiin mökkiä ja lähestulkoon asuttiin mökki tontilla. Aina sisällä ollessa on nenä kiinni ikkuna lasissa ja vaikka keli olisi mikä, toteaa hän että ulos on mentävä heti, kun ilmakin on noin hyvä. Pitäisi todellakin ottaa hänestä mallia, itseäni kun ei aina nappaa lähteä ulkoilemaan vesi-, räntä- tai lumisateessa. Jimin mielestä sää on silloinkin mitä mainioin ulkoiluun.

 Luonnossa pienestä pitäen.

Luontoeskarissa ulkoillaan joka päivä, säällä kuin säällä. Itseasiassa suuri osa opetuksesta tapahtuu kodalla ja luonnossa. Opitaan käytännön ja toiminnallisuuden kautta enemmän kuin oppikirjoja hyödyntäen. Toki käyvät välillä myös päiväkodin tiloissa mm. jumpassa ja tekemässä kynätehtäviäkin. Vaikka ajatus tuntui niin Jimille sopivalta, niin jossakin kohtaa heräsi myös epäilykset. Ei sitten toivottukaan Jimille paikkaa mihinkään tiettyyn eskariin, vaan ajateltiin, että se minne pääsee on varmasti tarkoitettu. No Jimi sitten valittiinkin juuri luontoeskariin. Ihan huippu juttu!

Ihmetellään muurahaiskekoa.

Eskariin tutustumispäivänä viimeistään sitten huomattiin, että Jimpulle varmasti juuri oikea paikka tämä luontoeskari. Päivä oli Jimille jännittävä ja täynnä uusia isoja asioita. Haluttiinkin hieman juhlistaa Jimin suurta päivää ja vietiinkin lapset leikkimään ja herkuttelemaan Sotkamon kylällä, järven rannalla ihan sataman tuntumassa sijaitsevaan kesäkahvilaan. Satama cafe - suosittelen lämpimästi! Herkut maistui ja lapsilla oli kivaa leikkialueella sekä pomppulinnassa!

Herkuttelua Satama cafen eväillä.

Luontoeskarille kasvoi korvat.

Pomppulinnassa.

Satama cafe - poropekoniruistasku ja kahvi.

Ensimmäisten eskaripäivien aamut oli vähän vaikeita. Onhan ne vieläkin toisinaan. Jimi on ollut kyllä aina samanlainen. Vastasyntyneenäkin valvoi helposti jopa puolille öin ja yöllä sekä taas aamulla sai herätellä syömään. Oikeastaan meidän koko perheellä on sama juttu. Illat venyy pitkiksi ja aamusta nukuttaisi niin makeasti. Jos ei velvollisuudet pakottaisi perhettä aamusta ylös, nukuttaisiin varmasti lähemmäs puolta päivää! Sanotaan että aamusta päivä on pisin. Sen kyllä huomaakin niinä aamuina kun nousee ennen sian pieremää. Ehtii vaikka ja mitä! Onhan se oravan pyörä, jos venyt ja vanut aamusta sängyssä pitkään, siirtyy päivän touhut illalle, eikä taaskaan ehditä ajoissa nukkumaan.



Tämä syysloman jälkeinen aamukaan ei ollut poikkeus. Millään ei meinaisi taas saada eskaria hereille. No kannetaan puoliksi nukkuva poika sohvalle lastenohjelmien äärelle. Aamupala siihen eteen ja vaatteet pinossa viereen. Syö ja pue. Hän on niin pienellä kerällä kuin olla voi, mutta edistystä kuitenkin tapahtuu kun toinen silmä on jo raollaan ja töllöttää telkkua kohti. Pue nyt ja syö siinä samalla. Kohta toinenkin silmä on auennut ja yöpy jo lähtenyt päältä. Sukkaa vedetään jalkaan tooodeella hitaasti.. ihan kuin hidastetussa elokuvassa. On yritettävä tehokkaammin suostutella (lue kiristää).  Kohta sammuu lastenohjelmat jos ei tapahdu, taksi tulee ihan just!



Vaikka tänä aamuna lopulta reipastuttiinkin ja oltiin hyvissä ajoin valmiina, niin toisinaan tällaisina aamuina vaan ajaudutaan siihen pisteeseen, että taksin tuloon on enää viitisen minuuttia, puen toisella kädellä pojalle vaatteita, syötän puuroa tai muroja samalla sillä vapaalla kädellä, yhdellä jalalla vetelen jo ulkokamppeita lähemmäksi samalla kun tasapainoilen toisella jalalla ja tähyilen ikkunasta näkyykö taksin valoja jo. Noh, aina on keretty kuitenkin - onneksi. Milläpä minä tuon pojan muuten kouluun heittäisin, kun perheen ainoa auto starttaa pihasta jo ennen aamu kuutta.



Sitten on niitä aamuja jolloin äiti on niin ihana, että itku tulee eikä halauksia ja suukkoja vaan saa millään tarpeeksi. Ei haluttaisi lähteä. Ne aamut on sydäntäsärkeviä. Ei se auta kun on mentävä. On vain lohdutettava ja sanottava, että kaverit odottaa sinua. Päivä on kiva ja lyhyt, kohta ollaan taas yhdessä. Niin kauan kun kukkia vaan riitti kotimatkalla kerättäväksi, sain joka päivä kimpun tai vähintään sen yhden kukan maljakkoon ihasteltavaksi. Pieni herrasmiehen alku osasi jopa nimetä lähes kaikki keräämänsä kukat.

Herrasmies tuo äidille kukkia.

Vaikka hänestä kuoriutui niin iso jätkä eskarin alettua, josta saan olla ihan mielettömän ylpeä, niin  on hän kuitenkin samalla niin herkkis. Ja siitäkin olen ylpeä. Sellaiseksi tuo poika on kasvatettukin, suukoin ja halauksin. Miehen mallikin tässä talossa on samanlainen. Mies joka puhuu ja pussaa!

Äidin ja isin pieni herkkis.